Kuulumisia

Hei, tekohengitystä kituvalle blogille. Kesällä luin läpi kolme Welshin kirjaa: Liiman, Pornon ja Paskan. Sen jälkeen olen lukenut satunaisia teoksia. Valitettavasti en ole jaksanut paneutua tänne kirjoittamiseen tarpeeksi/yhtään. Olen tehnyt kesäopintojatöitäkoulua plaa plaa ja tehnyt lehteä!

Lehden tekeminen on ollut aikaa ja hermoja vievä projekti. Harmikseni, en saanut aikaiseksi kirjoittaa kirjoista (tämä ei myöskään sopinut lehtemme linjaan). Olisin halunnut kirjoittaa dystopioista ja verrata niitä tähän päivään. Missä määrin 1984 on toteutunut, ja millaisia ennemerkkejä näkyy tänä päivänä Ray Lorigan Tokio ei välitä meistä enää -kirjasta? Se olisi ollut mielenkiintoinen aihe paneutua.

Tässä linkki Raffin FB-sivuille: www.facebook.com/raffilehti
Lehti tulee myöhemmin nettiin, niin heitän siitä sitten urlia.

Miksi kirjoitan nyt tätä? Aloitin luovan kirjoituksen kurssin. Saimme tehtäväksi valita kirjan genrestä, josta emme yleensä valitse teoksia. Otin sotakirjan Anatoli Gordijenkon Kuoleman Divisioona. En halunnut ottaa hömppäromaaneita tai dekkareita. Tästä ehkä oppiikin jotain!

Voisin myös julkaista jotain luovan työn tuotoksiani täällä - jos kehtaan.

Seitsemännen portaan enkeli

Seisemännen portaan enkeli on Frank McCourtin Pulitzer-palkittu teos. Seitsemännen portaan enkeli on ensimmäinen osa muistelmatrilogiasta. Hän kertoo kirjassaan lapsuudestaan köyhässä ja katolisessa Irlannissa. McCourt on jälkeen päin sanonut seuraavaa:
"Pahempaa kuin kurja lapsuus on kurja irlantilainen lapsuus, mutta pahinta on kuitenkin kurja irlantilainen katolinen lapsuus."

Monet ovat nähneet tästä kirjasta tehdyn elokuvaversion (itsehän en ole). "Eikö tuo ole todella ankea?" isäkin kysyi kun huomasi mitä luin. Alkuun tuntuikin etten jaksa lukea kaikkea sitä lohduttomuutta: nälkää, tauteja, alkoholismia, lasten kuolemaa.

Frankin tavassa kertoa lapsen näkökulmasta on kuitenkin jotain veikeää ja sympaattista. Kirja alkaakin kaikessa kurjuudessaan naurattamaan. Sitä lukiessa onkin joko itkun partaalla tai vastaavasti hymyilee posket kipeänä.

Irlanti 30-40 luvulla on lievästi sanottuna synkkä paikka. Mieleeni tuli James Joycen osittain omaelämäkerrallinen kirja Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. Katolisuus on siinäkin läsnä painostavana ja kaiken nielevänä.

McCourt kuvaa hyvin niitä tragikoomisia piirteitä joita katolilaisuuteen liittyy. Synnin tehtyään poika ryntää heti ripittytymään, ettei vain kerkeäsi kuolla ja joutua helvettiin. Kaikki ajatukset olivat jumalanpelon läpitunkevaa. Edellä mainitusta Joycen kirjasta myös tämä pelko on jäänyt mieleeni päällimmäiseksi. Siinä on vaikuttavin helvetin kuvaus, mitä olen koskaan lukenut. Se on syöpynyt jopa tällaisen pakanan takaraivoon.

Maastamuutto oli tuohon aikaan suurta Irlannissa. Sen rupinen ravintotilanne sai ihmiset pakenemaan nälkäkuoleman tieltä. Köyhyyttä ja kurjuutta kuvaa esimerkiksi se, että Hitleriä kiiteltiin sodasta: isät lähtivät Englantiin tehtaisiin valmistamaan aseita ja perheet saivat kananmunia aamiaispöytään. Kaikkien isien rahat eivät menneet kuitenkaan perheen ruokaan vaan ne juotiin kurkusta alas.

Alkoholismi onkin yksi kirjan kipeistä teemoista. Turhautumisen ja suuttumisen hetket joutuu elämään McCourtin perheen kanssa yhä uudelleen ja uudelleen. Juuri siinä piilee alkoholismin ja läheisten suhteen repivin kohta: pettymys ja kuinka pettymystä seuraa aina uusi pettymys. Miten isä voi juoda kaiken, vaikka lapset kuolevat nälkään?

McCourt on kirjoittanut myös kaksi muuta elämänkerrallista teosta, jotka ovat jatkoa Seitsemännen portaan enkelille. Toinen niistä kertoo McCourtin elämästä Yhdysvalloissa kirjassa Amerikan ihmemaassa ja toinen hänen opettajan urastaan kirjassa Liitupölyä. Kiinnostusta riittäisi tarttua myös näihin teoksiin.

Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti - Merkintöjä elämästäni

Tervehdys. Luin kevyeksi snäkiksi Claess Anderssonin tuoreen elämäkerran. Se oli juuri sopiva välipala: helppo nauttia, ottaa mukaan ja piti pitkään kylläisenä. Kirjan lukeminen oli kuin olisin kuunnellut isoisämäisiä viisauksia kiikkustuolissa keinuvalta papalta - ja millainen pappa onkaan kyseessä! Claes Andersson oli/on Vasemmistoliiton perustaja ja puheenjohtaja (ne jotka minut tuntevat, tietävät oudon kiintymykseni vasemmistojohtajiin), lääkäri, terapeutti, kirjailija, jalkapalloilija ja jazz-pianisti. Claes taitaa onnistua kaikessa mihin ryhtyy. Perus suomenruotsalainen.

"Eräänä aamuna keväällä 1987 heräsin krapulaan ja totesin tulleeni valituksi Suomen eduskuntaan."

Kirja vaikuttaa siltä kuin Claess olisi öisin hiipinyt kirjoituskoneen luo ja kirjoittanut varsin sattumanvaraisesti jostain elämänsä vaiheesta. Hän puhuu paljon psykologin urastaan ja vähemmän poliittisesta urastaan. Elämänkirjoon mahtuu kertomuksia jazz-pianistin ja jalkapalloilijan urasta ja hieman kipeästä lapsuudesta.

Kaikin puolin teos on tasapainoinen, ja raottaa ovea ihanan ja viisaan miehen sieluun. Claess on inhimillinen ja rehellinen. Kirjassa ei ole ei ole ripaustakaan poliittista ja asiantuntevaa pönötystä vaan siinä on aitoa ihmisläheistä itsetutkiskelua (hihitin ääneen kun entinen kulttuuriministeri käytti sanaa "nussia"). Hän ei pelkää myöntää virheitään ja inhimillisyyttään, kuten töppäilyjään parisuhteessa ja peliriippuvuuttaan. Teos ei silti mene liikaa likaisiin yksityiskohtiin.


Tänään makustelin Claessin kanssa elämää vielä viimeisten sivujen ajan ja nyökkäilin haikeasti hänen viimeisille ajatuksilleen:

"Elämä itsessään on kaksoissitova, samanaikainen kyllä ja ei. Se on sitä että luopuu ja tahtoo pitää. Se on kaipuuta takaisin ja pelkoa tulevaisuudesta."

Ah, hieno mies.

















Robert Smith näytti 13-vuotiaana tältä.

Umberto Eco: Foucaultin heiluri osa.1

Moi, ajattelin lisätä epämediaseksikkään blogini trendipisteitä lisäämällä itsestäni päivänkuvan. Sanoisin, että pipo ja villatakki on nyt tosi in. Pakkasta on -30.

Kirjallisuutta olen kuluttanut huolestuttavan vähäisiä määriä. Olen sitäkin enemmän katsonut Ozia ja löhönnyt.

Puristetaan nyt silti tekstiä siitä vähäisimmästäkin, sillä nyt ei ole kyseessä vähäinen kirja. Se on henkisesti ja fyysisesti raskas järkäle.



Tämä olkoon ensimmäinen analyysini Umberto Econ Foucaultin heilurista. En ole lukenut edes kyseistä opusta loppuun. Eipä sillä niin väliä, sillä en pidä juonta tai tarinaa kokonaisuudessaan tämän kirjan tärkeimpänä antina - ainakaan tähän mennessä. Enemmän mieltäni kiihottavat henkiset viisaudet, jotka paljastuvat salatieteiden mystisen verhon takaa.

Kirjassa on 793 sivua ja olen sivulla 491. Jouduin palauttamaan kirjaversion takaisin kirjastoon, koska olin kelvoton kirjaston käyttäjä (palauttamattomat räp-levyt -> laskuja), mutta hain siis uuden pokkariversion tilalle (kun rikastuin ja maksoin laskut pois).

Sinne menivät samalla ylös merkitsemäni sivut, sillä ne eivät päde pokkariversioon. Yritän silti pitää ajatuksia kassassa. Pistän linkkejä joidenkin sanojen taakse, koska ne ovat kiehtovia ja suosittelen kaivelemaan aihetta lisää.


Foucaultin heiluri ei kerrokaan niin paljoa matematiikasta, vaikka siinä onkin paljon maagisia lukuja, eli gematriaa. Numeroihin ja suhteisiin liittyvä symboliikka on toki kutkuttava osa kirjaa.

Foucaultin heilurin tapahtumat sijoittuvat jonnekkin kahdeksankymmentäluvun tienoille, tai ainakin lähtevät liikkeelle sieltä. Casaubon, tarinan päähenkilö, löytää itsensä suolaisesta tilanteesta, ja tarina lähtee kuromaan tapahtumia taaksepäin. Takakansi myy kirjaa Da Vinci-koodi -tyyppisenä jännityskirjana. Se tekee hallaa koko teokselle ja johtaa varmasti harhaan niitä lukijoita, jotka tällaisia lukukokemuksia etsivät.

Kyseessä on mielestäni ennen muuta sukellus salatieteiden mystiseen maailmaan. Casaubon ajautuu töihin kustannusyhtiöön, joka kokoaa kirjasarjaa esoteerisista tieteistä (suppeasti sanottuna, oikeasti kaikesta maailman mystiikasta maan ja universumin välillä). Dan Brownin luoma Robert Langdon (Da Vinci -koodi, Enkeleitä ja demoneita) ei ole besserwissermäisyydessään ja älykkyydessään mitään verrattuna Casauboniin ja hänen työkavereihinsa Belboon ja Diotellaviin.

Punaisena lankana toimii Temppeliherroihin liittyvä salaisuus tai salaliitto (en ole vielä ihan perillä), jota Casaubon kumppaneineen selvittää kaiken muun mystisen ohella. Salaliittoon liittyy murha ja Belbon katoaminen kirjan alussa.

Teoksen kerronta etenee suurilta osin dialogein. Historiaa raotetaan henkilöiden kertomuksin. Puhe on älyllistä ilottelua, arvoituksia, syvällistä pohdintaa ja mietiskelyä. Välillä jutut menevät yli hilseen, lähinnä siksi etten ymmärrä sanastoa tai tunnista henkilöitä. Tämä kismittää ja pakottaa etsimään lisää tietoa. Tämän kirjan paras kaveri onkin tähän mennessä ollut wikipedia ja muistiinpanovälineet.

Kirjaa on äärimmäisen hankala lähteä purkamaan mistään suunnasta. Se on niin suunnaton, etten oikeen saa siitä otetta (sekään ei auta, että hienot muistiinpanoni ovat kadonneet johonkin). Ehkä en edes paneudu sen syvemmin itse tarinaan. Tämän kirjan antimista olisi oikeasti tutkittavaa vaikka loppuelämäksi. Se siinä hämmästyttääkin. Umberto Eco on käsittämätön kirjailija. Hän on teologian, metafysiikan ja aatehistorian Tolkien.

Kirjassa on vahvasti esillä juutalainen mystiikka, eli Kabbala. Kabbalan Kymmenen Sefiraa ovat olennainen osa kirjan tarjoamaa pohdintaa. Yksi tähän astisista lempikohdistani on sefiroiden symboliikan löytyminen auton mekaniikkasta (toinen hyvä oli kioskikopin arkkitehtuurin suhdannemitat, jotka jotenkin täsmäsivät pyramidiin).

Tree of Life - Elämänpuu, Kymmenen Sefiraa

Kabbalan yksi opetuksista on, että kaikki liittyy kaikkeen. Mikrokosmos on osa makrokosmosta. Kaikki tässä kirjassa ainakin liittyy kaikkeen. Palaan asiaan varmasti vielä uudemman kerran, vaikka Ruusuristiläisyyden parissa.


Vaikka kirja on suhteellisen raskaslukuinen, rakastan häkeltymistä maailman ja antroposofian ihmeellisyyden äärellä.