Jennifer Egan - Aika suuri hämäys

Yhdysvaltalaisen Jennifer Eganin palkittu Aika suuri hämäys on muodoltaan rohkea viritelmä. Muoto nouseekin päällimmäiseksi puheenaiheeksi aina kun tämä kirja mainitaan. Itse kavahdin arvioissa ja kirjan sisäkansitekstissäkin mainittua Facebookia kirjan rakenteen kuvaajana. Pelkäsin, että kirja sisältää tilapäivityksiä ja bloggauksia ja sosiaalisen median vilinää. Sellainen saattaa nopeasti kehittyvässä maailmassa tuntua huomenna yhtä noloilta ja vanhanaikaiselta kuin kirjan sivuille siirretyt sähköpostikeskustelut ja mesetykset tuntuvat jo tänään.

Onneksi Eganin kirjassa ei mennä alleviivaavasti tälle alueelle. Kyse on enemmänkin muodosta, joka pysyy kasassa myös ilman ymmärrystä sosiaalisen median rakenteesta. Kokeelliseksi joku saattaa sanoa jo sitä, että teoksessa ei ole yhtenäistä juonta. Päähenkilön sijaan teoksessa on kirjava hahmogalleria, jotka ovat vähintään muutaman ihmisen kautta tuttuja toisilleen.

Vaikka hahmot eivät jatka omaa kertomustaan, se voi jatkua muiden tarinoissa, muissa aikakausissa. Niin juuri, Egan on päättänyt ryydittää kertomusta vielä eri aikatasoilla. Kirjassa liikutaan ainakin tässä päivässä, 70-luvulla ja tulevaisuudessa. Monista hahmoistaan ja aikakausista huolimatta lukija pystyy vaivattomasti hahmottamaan ja pitämään mielessään, kuka oli kuka, ja millainen suhde hänellä oli kehenkin. Tämä osoittaa, että vaikka tehdään "kokeellista" proosaa, taitava kirjailija osaa tehdä siitä lukijalle tarpeeksi vaivatonta.

Kirjassa on runsaasti aineksia, mutta siitä hahmottuu kaksi olennaista teemaa: aika ja musiikki. Musiikkiin ei niinkään keskitytä taiteellisena tai vapauttavana kokemuksena, vaan se on ulompi kehys, jonka sisällä tarinat kerrotaan. Se tuo esiin yhteiskunnan ilmiöitä kaupallistumisesta ja massakulttuurista. Musiikki on osuva valinta näiden ilmiöiden kuvaajana, koska se lienee kaikista taidelajeista kaupallistetuin. Musiikkiin liittyy tietenkin myös inhimillisiä piirteitä. Se on väylä unelmiin, rock-tähteyteen, maineeseen ja rikkauksiin. Entä sitten toinen teemoista: aika. Juuri aika on se armoton tappaja, joka tekee näistä inhimillisistä unelmista silppua tavalla tai toisella. 

Yksi syy siihen, miksi kirja imaisee sisäänsä vailla varsinaista juontakin, on henkilöhahmot. Egan on  rakentanut jokaiseen jonkun mielenkiintoisen piirteen tai ristiriidan (kuin dramaturgian oppikirjasta). Parhaimmillaan hahmot ovat mielestäni sopivan etäällä todellisuudesta, mutta sopivan lähellä realismia. Huonoimmillaan ne uhkaavat lipsua karaktäärien puolelle, jolloin ne on luotu paperinukeiksi, joiden päälle kirjailija liimaa ajallemme leimallisia ominaisuuksia (esimerkiksi himottu naisjulkimo tai itseään maailmalta etsivä nuori).

Yksi kirjan keskushahmoista on entinen punk-muusikko, Bennie, josta on tullut suuren levy-yhtiön tuottaja. Hänen sihteerinsä Sasha painii kleptomaniaansa vastaan ja painaa pinnan alle huuruista menneisyyttään. Kaikki hahmot liittyvät tavalla tai toisella musiikkiin tai julkisuuden maailmaan.

Kirjan voi lukea kokonaisuutena tai omaksua sarjana itsenäisiä kertomuksia, tosin risteävyyksiä ei voi olla huomaamatta. Kokonaisuus on antoisa, mutta sen lopullinen anti nojaa enemmän viihdyttävyyteen kuin syvälliseen elämänfilosofiaan. Vaikka kirjassa on ihmisenä olemisen kirjoa kuolemasta avioeroihin, se ei polje ihmiskohtaloissa, vaan pikemminkin räiskii silmiemme eteen ajankuvia. 

Millainen sitten on yhteiskuntamme ja sen tulevaisuus kirjan mukaan? Nopeasti muuttuva, läpikaupallistunut ja verkostoitunut. Kirjailija ennustaa, että tulevaisuudessa jo vauvat valjastetaan mukaan tietoyhteiskuntaan, joka puolestaan on pyhitetty markkinatalouden tarpeisiin. Tulevaisuudessa verkostoituneen ihmisen jatkuva"online-tila" muuttaa perusteellisesti tapaamme kommunikoida ja kirjoittaa. 

Egan ei aliarvioi lukijaansa. Jokainen saa poimia nopeasti kiitävistä yksityiskohdista itseään liikuttavat seikat. Itse poimin hauskan yksityiskohdan kirjan loppupuolelta, jossa käy ilmi, että heittomerkit ovat tulevaisuudessa yleistyneet pysyväksi osaksi joitain sanoja. Ironian taso on levinnyt jopa sellaisiin sanoihin kuin "ystävä." Kommunikaatio muuttaa tapojamme käyttää sanoja, sanat muokkaavat ajatuksiamme ja meitä. Luen tämän tärkeänä kannanonttona toimittaja-kirjailijalta. Olisin halunnut lukea tästä aiheesta lisää!

Ja palataksemme jälleen siihen muotoon: muoto voi joskus nousta sisällön edelle häiritsevästi. Moni vieroksuu jo lähtökohtaisesti "outoa rakennetta." Uskon, että joku on paiskannut tämän kirjan takaisin hyllyyn huomattuaan sivuilla Powerpoint -palluroita. Muodon kohosteisuuteen liittyy toki olennaisia pelkoja. On vaara, että kirjailijan itsetietoinen palikoiden mallailu näkyy rivien välistä ja häiritsee eläytymistä.

Muotorikkonaista teosta voidaan rankaista vähäisistäkin puutteista ankarammin kuin suoraviivaista romaania. Tekstin ja hahmojen täytyy kantaa. Kirjailijalta ja kustantajalta vaatiikin näinä päivinä rohkeutta lähteä kehittelemään jotain uutta. Rakenteiden rikkomisessa ei tosin sinänsä ole mitään uutta (mikä olisikaan post-postmodernismissa). Eganin teos ei kuitenkaan ole vallankumousellinen tai edes kovin syvällinen teos. Se on jopa helposti lähestyttävä ja kevyt.

Mutta koska nykykirjallisuus on erittäin juonivetoista ja jopa kaavamaista, kaikenlainen vaihtoehtoisuus on virkistävää. Täytyy vain huolehtia, ettei kokeilu mene kikkailuksi. Missä se raja kulkee, onkin sitten varmaan makuasia. Powerpoint-luku oli ihan hauska, mutta onneksi niitä oli vain yksi.

Ps. Mielestäni kirjan suomennoksen nimi on parempi ja kuvaavampi kuin alkuperäinen:  "A Visit from the Goon Squad"

Johanna Sinisalo - Auringon ydin

Dystopia on itsessään kirjailijan varoitus, moraalinen pelote. Dystopian haasteena on nyrjähtäneen yhteiskunnan rakentaminen uskottavasti ja tunnistettavasti. Koko kertomus on huolella rakennetun illuusion varassa. Johanna Sinisalon tuoreimassa romaanissa Auringon ydin (Teos) vaihtoehtoinen todellisuus rakentuu lukijan eteen nopein vedoin ja muutamalla selkeällä palikalla.

Kirjassa eletään eusistokraattisessa Suomessa, joka on totalitaristinen hyvinvointivaltio. Eusistokratiassa naiset on jaettu rodunjalostuksen ja tapakasvatuksen avulla kahteen lajiin: eloisiin ja morlokkeihin. Eloisat ovat miesten tarpeisiin kasvatettuja bimboja. Morlokit ovat kastroituja työmyyriä. Miehet ovat alfauroksia eli maskoja tai vähäpätöisiä miinusmiehiä, joita ei juuri kirjassa esitellä.

Kirjan päähenkilö Vanna/Vera, on eloisen ruumiiseen syntynyt morlokki. Hänen kapinallinen tätinsä auttaa häntä esittämään typerää eloista, jonka ahdas rooli tarjoaa sekin paremman paikan yhteiskunnassa kuin hyljeksityn morlokin. Mallin eloisen kikakattavalle olemukselle antaa myös Vannan nuorempi sisko Manna, jonka kohtalon selvittäminen muodostuu Vannan elämäntehtäväksi.

Eusistokratiassa terveysfasismi on viety niin pitkälle, että kaikki nautintoaineet: alkoholi, nikotiini ja kofeiini ovat kiellettyjä. Viimeisimpänä listalle on laitettu myös chili, jonka diilaus ja käyttö vertautuvat todellisuutemme kovimpiin huumausaineisiin. Vanna löytää chilistä tajuntaa laajentavan ulottuvuuden, joka pitää tukahduttavan syyllisyyden loitolla. Vannan ystävä Jare taas löytää oman adrenaliininsa chilin laittomasta  diilaamisesta.

Kirjan tapahtumat etenevät Vannan ja Jaren kertojaäänten kautta. Suuri rooli on myös kirjeillä ja erilaisilla dystopiaa rakentavilla tekstipätkillä kansanrunoista lakiteksteihin. Illuusion vahvistamiseksi Sinisalo osoittaa lukijalle ne kohdat, joissa yhteiskunta olisi voinut lähteä kehittymään eri suuntaan kohtalokkain, käsillä olevin seurauksin.

Se, että miesten tarpeiden tyydyttäminen poistaa turhautumista ja väkivaltaa, ei ole aivan vieras argumentti tämänkään päivän keskusteluissa, heikomman aineksen karsinta suvunjatkamisen yhteydessä taas oli validi keskustelunaihe vielä 50-luvullakin, (tämän Sinisalo osoittaa todelliseksi lähdeaineistossaan), eloisten käyttäytymisoppaat ovat puolestaan kuin suoraan 1950-60 -luvun "Hyvä vaimo" -valistusteksteistä.

Kirjassa on trillerimäistä imua, teksti on luotu ihailtavalla rytmitajulla ja kertomuksen paino on juonella ja tunnelmalla. Dystopiapelotteen moralismi jää onneksi liikaa alleviivaamatta. Koska kirjan elementit on punottu yhteen niin herkän osaavalla otteella, en tiedä mitä osa-alueita olisi voinut painottaa toisin. Venytettynä tekstin jännite olisi voinut helposti väljähtää. Tällaisenaan kirjan luki helppoina ahmaisuina.

Dystopia tuo meille maailman johon verrata omaa todellisuuttamme. Se on lukijan kannalta herkullista, mutta se voi olla myös etäännyttävää. Tämä kirja oli nopeasti luettu, ja yleensä se tarkoittaa myös nopeasti unohdettavaa. Kieli ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta, eikä henkilöihin kasvanut kiinni. Etenkin Vannan siskoon Mannaan oli vaikea saada lämpöistä kosketusta ja sitä kautta lukijalle jäi ainoastaan sääli Vannaa kohtaan (jos edes sekään).

Joissain kohtaa illuusion verho hieman repeili, ja saattoi nähdä, millaisia temppuja taikurilla on hihassaan. Tälla tarkoitan, että lukija saattoi aavistaa, missä kohdin toden ja fantasiamaailman välisiä aukkoja täytyi paikata selitettelyllä. Onneksi näitä häiritseviä kohtia oli vähän. Sekin kertoo Sinisalon taituruudesta: miten luoda häiriintynyt maailma, joka tuntuu miltein yhtä todelta kuin omamme, ja mikä tärkeintä: osoittaa maailmastamme ne häiriintyneisyyden merkit, joissa piilee todellinen vaara.

Kokonaisuutena kirja oli kaikessa järjestäytyneisyydessään aika turvallinen tapaus. Se ei suoranaisesti tarttunut raiveleihin ja ravistellut. Sen kuritus ei jättänyt pysyviä jälkiä.

Salman Rushdie - Saatanalliset säkeet

Takakansitekstissä intialaissyntyinen britti Salman Rushdie julistaa: "halusin kirjoittaa maailmannieleviä, laajoja kirjoja, joissa on todella koon tuntua, romaaneja jotka julistavat historiaa."

Ja sen hän teki. Rushdie kirjoitti myyttejä ja teesejä rusikoivan kirjan, joka palaa maailmanuskontojen syntylähteille, hetkeen jolloin hyvän ja pahan käsityksistä muodostettiin tuonpuoleisen kohtalomme ratkaisevia lakeja.

Saatanalliset säkeet -teoksesta (1988) on jo muodostunut läntisen sananvapauden symboli. Se on verinen osoitus siitä, ettei fundalistinen muslimimaailma ole valmis modernin maailman taiteelle – taiteelle, jolla on tarve epäillä ja kyseenalaistaa.

Ajatollah Ruhollah Khomeini julisti 14. helmikuuta 1989 Salman Rushdielle fatwan, peruuttamattoman  murhakäskyn. Siitä lähtien kirjailija on joutunut elämään elämäänsä piilossa henkivartioiden ympäröimänä, peläten henkensä edestä.

Saatanalliset säkeet alkaa mahtavasti. Terroristien kaappaama lentokone räjähtää kappaleiksi taivaalla. Kaksi matkustajaa, legendaarinen intialaisnäyttelijä Gibreel Farishta ja lontoolaistunut ääninäyttelijä Saladin Chamcha putoavat tuhansien metrien korkeudesta mereen. Ihmeen kaupalla he selviävät pudotuksesta.

Jotain kuitenkin alkaa tapahtua: korskealle Gibreel Farishtalle ilmestyy sädekehä ja hienostuneelle Saladin Chamchalle sarvet ja pukin kaviot. Farishta alkaa nähdä uninäkyjä, joissa hän on itse arkkienkeli Gabriel, Jumalan sanansaattaja. Chamcha puolestaan joutuu poikkeavan ulkomuotonsa takia häväistyksi ja hyljeksityksi, maahanmuuttoviranomaisten kiduttamaksi. Kirjan tapahtumat etenevät montaasimaisesti vilisten. Kerrontatyylissä unet, näyt ja myytit sekoittuvat suureksi fantasiaksi.

Muslimifundamentalistien raivon sytyttivät juuri kirjan uniosat, jotka kuvaavat profeetta Mahoundia. Varsinkin kahta kirjan kohtaa, irrottettuna unen allegorioista, on käytetty uskonnollisen raivon lietsomiseen. Toiseen näistä kohdista viittaa kirjan nimi: Saatanalliset säkeet.

Saatanalliset säkeet ovat Koraanissa olevia jakeita, joissa Muhammed julisti, että jumalia on yhden sijasta neljä. Muhammed kelpuutti Allahin rinnalle aluksi kolme jumalatarta, jotka ovat nimeltään Al-Lat, Al-Uzza ja Manat. Myöhemmin säkeet on julistettu saatanan tekosiksi.

Kirjassa kyseiset säkeet kuvaavat Muhammedin inhimillisyyttä ja päättämättömyyttä. Hän teki tiukassa tilanteessa varsin pragmaattisen ratkaisun ja ajatteli, että polyteistinen, useammat jumalat hyväksyvä uskonto, menisi sen ajan uskonkulttuurissa paremmin läpi kuin monoteismi.

Mieleeni tulee hieman vähemmän tunnettu uskontotulkinta, José Saramagon Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi (1998). Teoksessa Saramago selittää Uuden Testamentin tapahtumat uudelleen. Jeesus on pyhän marttyyrin sijasta inhimillinen mies, jonka ristikuolema on Jumalan juoni saada ihmiset elämään syyllisyydessä ja ikuisessa velassa. Kirja aiheutti ilmestyttyään jonkin verran kohua katolisessa maailmassa, mutta reaktio ei tietenkään ole mitenkään verrannollinen Rushdien tapaukseen.

Muhammedin inhimillinen epäröinti ei ole kuitenkaan edes kirjan raisuinta muunnelmaa. Nimittäin kirjassa on Verho -niminen bordelli, josta tulee valtavan suosittu sen jälkeen, kun 12 prostituoitua omaksuvat Muhammedin vaimojen roolit. Kuvaelman voi nähdä vertauksena islamin hunnutetuille naisille – verhojen taakse piilotetuille himolle.

Saatanallisissa säkeissä on valtavasti kiinnostavia elementtejä. Se yhdistää maagisrealismia ja islamilaista teologiaa. Lisäksi kirjan ympärillä vuosikymmeniä pyörinyt uskonnollispoliittinen vaino on voimakas ulkokirjallinen tekijä, joka tekee mielestäni kirjan lukemisesta sananvapautta puolustavan teon.

Näiden seikkojen vuoksi olenkin aika pettynyt kirjaan kokonaisuutena. Etenkin olen pettynyt siksi, että  edellä mainittujen lähtökohtien lisäksi kirjassa on monia oivallisia kohtia: mukaansatempaavia tapahtumia, värikästä kerrontaa ja jännittävää surrealismia.

Kirjasta kuitenkin puuttuu punainen lanka, jokin viritys, joka pitäisi leviävää vyyhtiä kasassa. Kiinnostus ei meinannut riittää 558-sivuisen kirjan loppuun asti. Luin tätä teosta lähes kuukauden! Jouduin jatkuvasti palaamaan tekstissä taaksepäin, koska unohdin nopeasti sirpaleiset tapahtumat ja vierasperäiset nimet ja ilmaukset. Voi tosin olla, että kirjan koraaniin ja arabialaiseen tarukuvastoon nojaava kerronta ei vain avautunut minulle, perehtymättömälle pulliaiselle.

Harmittaa, sillä olisin halunnut innostua tästä kirjasta. Arvostan Salman Rushdieta, joka haastattelujen perusteella on rohkea intellektuelli ja järkähtämätön sananvapauden puolustaja. En vain saanut kirjasta paljoakaan irti. Päähenkilöiden sinänsä mielenkiintoinen kamppailu hyvyyden ja pahuuden kanssa hautautui kirjavaan hahmogalleriaan ja irrallisiin tapahtumiin. Terävämmällä editoinnilla kirjasta olisi voinut tulla maineensa veroinen klassikko.