lauantai 7. joulukuuta 2013

Henrik Tikkanen - Osoitetrilogia: Kulosaantie 8, Majavatie 11, Mariankatu 26




En muista koska viimeksi olisin nakannut kirjan lattialle raivoissani kesken lukemisen – ja sitten heti poiminut sen lattialta ja etsinyt kohdan johon jäin. Suomenruotsalainen kirjailija ja taiteilija Henrik Tikkanen nousi tunnustuskirjallisuuden ilmiöksi osoitekirjoillaan 70-luvulla. Hän ikuisti omat ja lähimmäistensä synnit tyylillä, jonka rinnalla Karl Ove Knausgård mielestäni kalpenee.


Osoitekirjoja on viisi, mutta varsinaiseksi trilogiaksi lasketaan pienoisromaanit Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977).  Näitä seurasivat vielä Yrjönkatu (1980) ja Henrikinkatu (1982). 

Tämä on karmea tarina synnillisestä elämästä, äkkikuolemasta, haureudesta ja viinasta. Aiheena on eräs onneton perhe ja sen taistelu kohtaloaan vastaan, sehän juuri kaikessa mahdottomuudessaan on elämän tarkoitus. 

Näin alkaa trilogian ensimmäinen Kulosaareen sijoittuva kirja, jossa Tikkanen käy läpi sukunsa historiaa etsien syitä perheensä onnettomuudelle. Kohtaloa, eli perheen kirousta vastaan taistelu muodostaa trilogian traagisen pohjavireen. Kirousta aletaan purkamaan ensimmäisistä sivuista lähtien ja Tikkanen kuvaa säälimättömästi perheensä tragedioita: alkoholismia, pettämistä ja itsemurhia.

Lukija pistetään heti aluksi punnitsemaan kertojan luotettavuutta. Tikkanen myöntää olevansa kertojana subjektiivinen ja ailahtelevainen.

Esimerkkinä epäluotettavuudestani todistajana voin kertoa, että isäni kuoleman aikoihin pidin häntä roistona ja äitiäni (melkein) enkelinä. Kun äitini sitten kuoli, olin päinvastaista mieltä.

Tikkasen lapsuus on korutonta, mutta etenkin nuoruusvuosia hallinneet sodat on kirjassa riisuttu kaikesta kunniasta ja sankaruudesta. Vapaaehtoiseksi jatkosotaan ilmoittautunut Tikkanen piti itseään pelkurina. Sotaan lähteminen oli vaihtoehdoista helpoin, koska tällöin ei tarvinut vastustaa yhteisön painetta.

Aiheet ovat raskaita, mutta toisin kuin Knausgård, Tikkanen onnistuu tuomaan tekstiin ilmavuutta ilkikurisella huumorillaan. Tikkasen tyyli on satiirinen ja surkuhupaisat huomautukset saavat pyrskähtelemään ääneen. Tikkanen myös kertoo elämänpiiristään laveammin ja sivistävämmin kuin Norjan kohukirjailija.

Hän piirtää terävää pilakuvaa boheemeista taiteilijapiireistä ja vaikutusvaltaisista suomenruotsalaissuvuista. Tikkanen käyttää hykerryttäviä anekdootteja, jotka saavat kaivelemaan henkilöhistorioita myös kirjan ulkopuolelta. Kuinka todellisia nämä pilakuvat ovat, jäänee arvoitukseksi. Uskoisin, että ne ovat huolella valikoituja ja mielivaltaisesti painotettuja.

Satiirisuudella voi olla myös kääntöpuolensa. Kirjan lattialle heittäminen oli pitkään kumuloitunutta turhautumista kirjailijan kyynisyydellä peiteltyyn itsesääliin. Kertojan kyvyttömyys tuntea rakkautta muita kuin isoäitiä ja lapsuuden ajan koiraa kohtaan teki surulliseksi ja vihaiseksi.

Huokaisin helpotuksesta, kun kuvioihin tuli viimein Märta (uskomaton ymmärtävä, rakastava Märta), sillä heidän rakkaussuhteensa myrskysi ja salamoi. He onnistuivat pitämään suhteensa salassa vuosia puolisoiltaan ja työkavereiltaan Hufvudstadsbladetissa. Rakkaussuhde on kuvattu samaan tyyliin kuin kaikki muukin: vailla häveliäisyyksiä.

Henrik Tikkasen kirjoihin sommittelema maailma hämmentää, vaikka niiden kuvaamasta ajanjaksosta on suhteellisen vähän aikaa. Avioliittoja solmittiin ja pidettiin yllä käytännön syistä. Ihmiset olivat joko porvareita, sosialisteja tai boheemeja. Maailma oli sinipunainen ja mustavalkoinen. Yhtä suoraviivaista oli myös Henrikin vääjäämätön valuminen kohti isänsä kohtaloa, sukunsa kirousta.

Ennen osoitekirjoja luin Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan, jonka vastinpariksi trilogia kitkatta loksahtaa. Ne paljastavat molemmat puolet alkoholismista, mutta muodostavat yhdessä erottamattoman kokonaiskuvan sen aiheuttamasta kärsimyksestä. Se kuva on vihlovan todellinen:  alkoholismia sairastava ei näe kuin oman tuskansa.

Kuten tästä sepustuksesta voi huomata, trilogia sisältää valtavasti aineksia ja pohdittavaa. Mutta jos niitä yrittää sitoa suurempaan konseptiin, törmää subjektiivisesti värittyneeseen todellisuuteen ja erittäin hallitsevaan persoonaan. Siksi osoitekirjoista oli yllättävän hankalaa kirjoittaa mitään yleispätevää. Oli vain perattava omia reaktioita lähtien siitä kirjan viskomisesta. Vihastuminen on kuitenkin hyvä tunne, koska se saa ajattelemaan. Sekin on vain yksi monista pätevistä syistä lukea osoitetrilogia.

Tikkasta on ruodittu monissa blogeissa. Hänen kanssaan aikaa ovat viettäneet muiden muassa Jaana, Sara, Niina T. ja Hanna.

3 kommenttia:

Hanna kirjoitti...

Hahhaa, mahtava, että viskasit kirjan menemään ja heti hait sen takaisin. Miekin luin ensimmäisellä kerralla trilogian kerralla samanlaisena pokkaripainoksena. Voi sitä itsesäälin määrää, joka jaksoi kuitenkin kiehtoa ja vetää puoleensa. Nyt luin Kihlmanin Ihminen joka järkkyi. Juoppojuttuja, porvarillisuutta, taiteilijan arkea, seksihuluttelua, avioelämää.. Hyvä kirja sekin, ei niin vetävä kuin Tikkasen mutta rehellisemmän oloinen.

ellipsi kirjoitti...

Haha joo se oli välitön reaktio. Taiteilijat ovat persoonaallisia tapauksia.

Ah pitääpä käydä kurkkaamassa blogisi puolelta tuosta Kihlmanin kirjasta lisää! Vaikuttaa kiinnostavalta.

Anonyymi kirjoitti...

Kertojan luotettavuudesta – subjektiivisuuden ja itsesäälin hyväksyin romaanin tyyliin kuuluvina. Sen sijaan jäin pähkäilemään, miksi esim. Kulosaarentie 8 sisältää aivan yksinkertaisia faktavirheitä tai -valheita. Esim. Tikkanen väittää, ettei hänen isänsä saanut olympiamitalia Pariisista eikä mistään muualtakaan. No, kyllä sai, Pariisista yhden ja Antwerpenista kaksi. Edelleen, Tikkasen mukaan Kulosaari ei toisen maailmansodan aikana joutunut kertaakaan kunnollisen pommituksen kohteeksi. Kyllä joutui, ainakin 16.-17.2.1944. Ehkä tarkoituksena on ollut luoda ja pitää yllä kuvaa todella epäluotettavast kertojasta.